"Syy miksi hain vapaaehtoiseksi oli se, että haluan saada siitä pieniä mausteita elämääni. Olin suunnitellut lukion jälkeen hakeutuvani opiskelemaan matkailualalle, joka on ollut unelma melkein koko ikäni, tai vaihtoehtoisesti lastenhoitoalalle, erikoistuen psyykkisesti sairaisiin lapsiin, mutta en ole varma kumpi vaihtoehdoista on minulle se oikea. Suurin toiveeni vuodelta on se, että saan varmuuden itselleni oikeasta tiestä elämässä, tai edes pienen johtolangan." Kyseinen lainaus on yhdestä ensimmäisestä blogimerkinnästäni. 41 viikkoa on Koreassa takanapäin, joten koen, että minulla on oikeus palata ajassa taaksepäin ja katsoa maailmaa "vanhan minäni" silmin. Aika on kulunut kuin siivillä, eikä minulla ole enää paljoa aikaa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Moni asia on muuttunut täällä olon aikana. Kuinka paljon olen oikeasti täällä oppinut? Olenko saanut sen johtolangan elämääni, jota täältä tulin hakemaan?
"The reason why I applied in the voluntary work was that I want to gain few spice into my life. I had planned to study travel industy, which has been my dream since I was a kid, after secondary high school but later I've come into second thoughts and started to think about working with kids especially with the ones who are mentally ill. The biggest wish about this year is that I'll get some reliability or even a little clue on choosing the right path on my life." This quote is from one of my first entries in this blog. 41 weeks has passed since I came to Korea and I feel like it's finally time to look back in time and see the world with the eyes of "old me". The time has passed by in a blink and I don't have much of it left before I go back to Finland. Many things has changed during my time in here. How much have I actually learned? Have I found that clue for my life that I came here to search for?
Asuin puolet elämästäni pienessä kaupungissa, jonka asukasluku ei edes ylitä 20 000 ihmistä. Kymmenen vuotiaani muutin Helsinkiin, jota asuttaa noin 615 000 ihmistä, ja elämäni koki mullistuksen tuolloin. Luulin asuvani suuressa kaupungissa, mutta matkattuani Japaniin 18-vuotiaana huomasin, ettei Helsinki ole kuin kylänpahanen Japanin miljoonakaupunkeihin verrattuna ja Suomeen palattuani kaukokaipuu jonnekin vilkkaampaan oli suuri. Nyt Koreassa asuttuani olen oppinut kuinka kiireistä miljoona kaupungin elämä on ja olen oppinut arvostamaan Helsingin rauhaa. Ongelma on kuitenki se, etten tunne sydämessäni kuuluvani enää Suomeen. Itseasiassa en ole enää varma mihin kuulun, koska tunnen oloni täälläkin ulkopuoliseksi. Kotini on Suomessa, mutta sydämeni ja mieleni ei ole siellä. Sydämeni on tällä hetkellä Koreassa, muttei mieleni kuitenkaan ole samaa mieltä sydämeni kanssa. Tiedän kotiinpaluun olevan itselleni suuri haaste ja tarvitsen aikaa sopeutua takaisin Suomeen. En tiedä mihin tulevaisuus minut vie, tiedän vain sen varmasti, että aion opiskella ammattiin Suomessa, mutten siellä halua elää koko loppuelämääni.
I lived half of my life in a small town which population don't even surpass 20 000. When I was ten years I moved to Helsinki which is the biggest city in Finland with population of 615 000 people and my life changed totally back then. I used to think that I lived in a big scale town but after travelling to Japan in the age of 18 I found out that Helsinki is nothing compared to the metropolis in Japan and when I returned to Finland my wanderlust was awful. Now that I've lived in Korea I've learned how busy the life in a metropolis can be and I've started to cherish the peacefulness of Helsinki. The problem is still that I don't feel like my heart belongs in Finland. Actually I'm not sure where it belongs to since I feel like an outsider here as well. My home is in Finland but my heart and mind are not in there. My heart is right now in Korea but my mind don't have the same opinion with my heart. I know that going back is going to be one of the biggest struggles of my life and I'm going to need a lot of time to get used to the life back in Finland. I don't know what future will bring with it but for sure I know that I'm going to study for profession in Finland but I don't want to spend the rest of my life in there.
Olen oppinut itsestäni paljon tämän reissun aikana. Olen kasvanut ihmisenä paljon, olen oppinut selviytymään haasteista ja suhtautumaan erilaisiin tilanteisiin paljon posiitivisemmin kuin aiemmin. Uskon myös, että olen löytänyt etsimäni tien elämälleni. Haluan opiskella lukion jälkeen sosiaalialaa, koska koen kyseisen alan olevan se oikea minulle. Ne ilon hetket, joita olen kokenut täällä työskennellessäni, ovat olleet suurenmoisia. Pieni huomio, jonka annan ihmisille, on heille suuri asia. Mitä pienimmilläkin eleillä olen pystynyt saamaan ihmiset nauramaan ja oppimaan asioita. Ne tunteet, joita koen työskennellässäni kehitysvammaisten parissa, ovat jotain mitä ei sanoin pysty kuvaamaan. Työ on henkisesti sekä fyysisesti raskasta toisinaan, mutta ilon hetket ja oppilaiden nauru saa minut kuitenkin unohtamaan kaikki nuo vaikeudet hetkessä.
I've learned a lot about myself during the time in here. I've grown as a person, learned how to get through challenges and deal with different kind of situation with more positive way than I used to. I also believe that I've found the way for my life that I was looking for. After "college" I'll study for social work since I feel like that is the right opinion for myself. The happiness I've experienced during working in here has been fantastic. The little that I give to the people turns to be big when you look with their eyes. Even with a small gesture you're able to make someone laugh and learn. The feelings that I have while working with disabled people are something I can't describe. The work is hard physically and mentally but the happy moments and the laughter of my students make me forget the problems.
Ennen tänne tuloa olin todella ujo ja uusien ihmisten tapaaminen tuotti minulle paljon ongelmia. Edelleenkin ujous tulee toisinaan esille liiankin voimakkaasti, mutta nykyisin minulle ei kuitenkaan tuota niin paljoa ongelmia kohdata uusia ihmisiä sekä keskustelu ventovieraiden kanssa onnistuu ilman suurempia ongelmia verrattuna aikaisempaan. Ennen lähinnä pelkäsin uusien ihmisten kohtaamista, mutta nykyisin jokainen päivä on uusi seikkailu ja odotan aina innolla millaisia ihmisiä kohtaan päivän aikana ja josko joku heistä olisi minulle uusi ystävä. Täällä ollessani olen pystynyt ystävystymään hyvin monen erilaisen ihmisen kanssa, niin miesten että naisten, nuorten sekä vanhojen. Olen oppinut täällä kuinka tärkeä tukiverkosto ystävät oikeasti ovat. Minulla on Suomessa ystäviä, mutta silti vietin suurimman osan ajastani yksin ja pidin aina murheet ominani, mutta täällä ollessani, joku on aina ollut vierelläni, lähinnä asumisolosuhteiden takia, eikä huolia ole pystynyt salaamaan muilta.
Before I came here I was really shy and meeting new people was really troublesome for me. Still the shyness is a problem sometimes but these days meeting people isn't as hard as it used to be and actually talking to random people is quite easy. I used to be scared to meet new people but now a days I'm always looking forward on what kind of people I'll meet during the day and if I'm able to meet new friends. During my time in here I've been able to make many new friends, guys and girls, young and old. I've learned how important it is to have friends next to you. I do have friends in Finland as well but I used to spend most of my time by myself and I was used to keep my griefs to myself but since coming to here there's always someone next to me, mostly because of the housing, so I haven't been able to hide my sorrows from others that easily.
Lähdin tänne oppimaan itsestäni, kuten joskus blogin alkuaikoina sanoin "Vapaaehtoisvuosi on jonkinlainen opintomatka minulle, en siis lähde matkaan maailmanpelastaja asenteella vaan hyvin itsekkäistä lähtökohdista. Lähden reissuun itseni takia." Todellakin lähdin reissuun itseni takia, mutta matkan varrella opin, että uusia ihmisiä kohdatessa itsekkyys jäi taka-alalle ja halusin oppia muista ihmisistä itseni lisäksi. Korean kielessä pyritään välttämään toistamasta liikaa sanaa "minä", koska se kuulostaa kuulijan korvaan todella itsekkäältä. Nykyisin itsekin pyrin välttämään sanaa, ja kun kirjoitan suomeksi (tai englanniks) aina kun sanon "minä" se kuulostaa turhan itsekeskeiseltä ja yritän muodostaa lauseita sellaisin tavoin, etten joutuisi joka vaiheeseen liittämään sanaa "minä". Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole suomen kiellä puhuttaessa niin helppoa, varsinkin kun kirjoitan omista tunteistani.
I came here to learn about myself; as I told in the beginning of my blogging "The voluntary year will be a learning process for me meaning that I won't go to South Korea while thinking that by doing this work I'll be able to save the world. I'll go there with pretty selfish starting point. I'll go there for me." I definitely came here for me but during the time I learned that while meeting new people the selfishness is left into the background and I wanted to learn about others as well and not only about myself. Using of the word "I" is minimal in korean language since it sounds really selfish for the listener. I try to avoid using it as well these days but while writing in finnish (or in english) it's really hard since making the sentences without "I" sounds weird especially when I try to write about myself.
Korean on muuttunut näiden 9 kuukauden aikana paljon minun silmissäni. Lähdin tänne suurella innolla ja odotin ehkä turhankin paljon. Ensimmäisten kuukausien aikana kaikki oli uutta ja hienoa, mutta alun jälkeen kuitenkin alkoi huomaamaan sen, ettei kaikki todellakaan ole kuin ruusuilla tanssimista. Ongelmitta ei ole selvitty, mutta mitä elämä olisi ilman ongelmia ja pieniä kuoppia tai mutkia matkassa, mutta kaikesta on selvitty ja opittu, sekä jatkettu matkaa eteenpäin. Yksikään kompastuskivi ei ole ollut liian suuri, etteikö siitä olisi selvinnyt. En sano ettenkö olisi nauttinut ajastani täällä, sillä olen todellakin nauttinut elämästäni täällä ja tulen ikävöimään Koreaa kun palaan Suomeen. Kun lähden täältä jätän paljon taakseni, mutta minulla on myös paljon edessäni. Tänne tullessani tiesin, että minun on lähdettävä jossain vaiheessa, tämä matka ei olisi ikuinen, mutta nyt kun kotiinpaluu jo kolkuttelee ovella, en ole siihen vielä valmis. Todellisuus on kuitenkin se, että tämä luku on pian ohi ja todellisuus kutsuu minua luomaan jatkoa elämäni kirjaan.
In my eyes Korea has changed alot during the 9 months. I came here with big expectations and I think I did expect too much. After the first months everything was new and awesome but after the beginning I started to realise that everything isn't so pretty in the end. We have had a lot of problems, but what would a life be without problems and struggless but we have survived through everything and learned from the situations while we have continued our trip. There haven't been so big struggless that we would have not been able to surpass. I don't say that I haven't enjoyed my time in here, because I have enjoyed my life fully in here and I'm going to miss Korea when I go back to Finland. When I leave from here I'll leave a lot behind of me but I also have a lot of in front of me. When I came here I knew that I would have to leave at some point but now that the return is already on the door I'm not ready for it. The reality is still that this chapter is about to end and my life is expecting me to start a new chapter for the book of my life.
